Lastenreumaksi nimitetään sairautta, jossa alle 16-vuotiaalla lapsella/nuorella on yhtäjaksoisesti vähintään kuusi viikkoa kestänyt niveltulehdus, jonka syytä ei tunneta. Näin ollen lastenreuma on ns. poissulkudiagnoosi, jossa muut niveltulehduksia aiheuttavat syyt on huolellisesti ensin poissuljettava. Tunnettuja niveltulehduksen aiheuttajia voivat olla vaikkapa bakteerit (esim. borrelia) tai krooniset suolistosairaudet (esim. haavainen paksunsuolen tulehdus tai keliakia) tai eräät pahanlaatuiset sairaudet. Mikäli kyse on jostakin tunnetusta aiheuttajasta, kohdistetaan niveltulehduksen hoito tietenkin ensisijaisesti perussairauden hoitoon.

Lastenreuma on yleisnimike joukolle sairauksia, ja lastenreuman taudinkuva onkin monimuotoinen. Arvioidaan, että lastenreumassa voi hyvinkin olla kyse useasta eri sairaudesta, joita ei vielä osata erotella toisistaan. Lastenreuman ”virallisempi” nimi on juveniili idiopaattinen artriitti. Juveniili tarkoittaa lapsuus- ja nuoruusikää, idiopaattinen puolestaan sitä, että aiheuttajaa ei tunneta ja lopuksi artriitti itse niveltulehdusta. Niveltulehdus määritellään nivelen turvotuksena ja/tai arkuutena yhdistyneenä liikerajoitukseen. Nivelkipu yksinään ei siis tarkoita samaa kuin lastenreuma. Nykyisen tautiluokituksen mukaan lastenreuma jaetaan seitsemään alatyyppiin.

Lastenreuma on varsin harvinainen sairaus, jota sairastaa ainoastaan noin 90 lasta sadasta tuhannesta alle kuusitoistavuotiasta. Siihen sairastuu maassamme vuosittain 150 – 200 lasta. Vaikuttaa siltä, että lastenreumaan sairastuminen on 2000-luvulla lievästi yleistymässä ainakin 10-15-vuotiailla tytöillä. Tähän voi vaikuttaa lastenreuman diagnostiikan kehittyminen erityisesti viimeksi kuluneen kahden vuosikymmenen aikana (ultraäänitutkimus, magneettikuvaus) sekä tutkimusten parempi saatavuus. Toisaalta myös lastenreumatologeja on enemmän. Nämä syyt eivät kuitenkaan selitä lastenreuman ilmaantuvuuden lisäystä nimenomaan 10-15-vuotiaiden tyttöjen keskuudessa. Tällä hetkellä arvioidaan maassamme sairastuvan vuosittain 22 lasta sataa tuhatta alle 16 vuotiasta kohti.

Lastenreuma alkaa usein polven turpoamisena, mutta mikä tahansa muukin nivel on mahdollinen. Erityisen hankalia tunnistaa ovat ne tautimuodot, jotka alkavat kaularangan tai leukanivelten alueelta. Aamujäykkyys, vaikeus liikuttaa niveltä aamulla ja päiväunien jälkeen, on lastenreumalle tyypillistä. Iltapäivällä lapsi saattaa esim. liikkua täysin normaalisti, vaikka aamulla hänen on ollut mahdollisesti hyvinkin vaikeata kävellä. Toinen lastenreumalle tyypillinen piirre on se, että se aiheuttaa pikemminkin toiminnanvajausta (liikerajoitus, jäykkyys) eikä niinkään kipua.

Lastenreuman diagnoosi perustuu vanhempien ja lapsen/nuoren haastatteluun (kasvu ja kehitys, oireiden kesto, muut mahdolliset sairaudet, lähisuvun mahdolliset reumaattiset sairaudet), lapsen/nuoren huolelliseen tutkimiseen, laboratoriokokeisiin (veri- ja mahdollisesti nivelnestenäyteanalyysit) sekä kuvantamiseen (röntgen, ultraäänitutkimus, magneettikuvaus). Erityisesti ultraäänitutkimus onkin 2000-luvulla tullut vahvasti mukaan lastenreumatologiseen diagnostiikkaan varsinkin siten, että tutkimuksen tekee lastenreumatologi itse. Tutkimus on täysin kivuton eikä siihen liity esim. säderasitusta. Kaikkia niveliä ei ultraäänilaitteella kuitenkaan pysty tutkimaan, joten sekä ”vanhanaikaisella” röntgenkuvauksella että erityisesti magneettikuvauksella (MRI) on tärkeä sijansa diagnoosin määrittämisessä ja myöhemmin sairauden aktiivisuuden seurannassa. Lastenreumadignoosin tekee joko lastenreumatologi ( = lastenreumaan erikoistunut lastentautien erikoislääkäri) tai lastenreumaan syvällisesti perehtynyt muu lastenlääkäri. Lastenreuman diagnostiikassa tarvitaan aina myös silmälääkäriä, koska oireettomien reumaattisten silmätulehdusten toteaminen onnistuu ainoastaan silmälääkäriltä. Noin joka viidennellä ”tuoreella” lapsireumaatikolla on sairastumishetkellä oireeton silmätulehdus eli iriitti.

Lastenreuman hoito perustuu nivelensisäisiin kortisoni-injektioihin sekä ns. systeemilääkitykseen, joka voidaan antaa suun kautta, ihonalaisena injektiona tai sairaalassa ”tiputuksena”. Lisäksi tarvitaan silmien paikallishoitovalmisteita, mikäli lapsella/nuorella on iriitti. Oleellinen osa hoitoa lankeaa fysioterapeuttien ammattikunnalle; jo syntyneiden liikerajoitusten pahenemisen estäminen, lihaskunnon parantaminen/ylläpito ja niveltilanteen säännöllinen kontrollointi on fysioterapian aluetta. Joskus tarvitaan myös ortopedin apua, nykyaikaisella lääkityksellä kuitenkin onneksi harvoin. Nykykäsityksen mukaan noin puolet lapsireumaatikoista pystytään hoitamaan niin, että sairaus ”nukahtaa” eli ei ole aktiivinen. Hoito vaatii monialaista osaamista eikä mitään kaavamaista hoitoa ole, sairaus kun on kovin yksilöllinen etenemisessään eikä siten ennustettavissa. Tavoitteena on toimintakyvyn ja nivelten liikkuvuuden säilyttäminen. Lastenreumaan sairastuneet lapset/nuoret/aikuiset menestyvät tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan ammatillisesti, sosiaalisesti ja psyykkisesti yhtä hyvin kuin terveet ikätoverinsa.

Sakari Vuoristo

lastenreumatologi